World Cupiin lähdettäessä eurooppalaispelaajien ja pohjoisamerikkalaisten nuorukaisten koontijoukkueet herättivät paljon negatiivisia äänenpainoja. Nämä joukkueet nähtiin maajoukkueturnauksessa ulkopuolisiksi, jotka pelaavat muista asioista kuin rakkaudesta omalle lipulle. Niitä pidettiin täysin muovisina ja osa ei uskonut niiden menestymismahdollisuuksiin. Onhan monen maan runko ollut vuosia sama, jolloin yhteispelinkin pitäisi sujua.

Karu fakta kuitenkin on se, että Pohjois-Amerikan nuorukaiset olivat erittäin lähellä jatkopaikkaa ja Euroopan joukkue tiputti Ruotsin matkallaan finaaliin. Vaikka joukkueisiin suhtautuisi miten tahansa, näitä asioita ei voi kieltää. Pelillisesti näistä joukkueista oli enemmän hyötyä turnaukselle kuin Suomesta tai Tshekistä oli. Matthews, McDavid ja kumppanit toivat tälle turnaukselle paljon lisäarvoa ja he osoittivat, että pelillisesti he olivat oikeassa turnauksessa.

Nämä kokoelmajoukkueet olivat varsin piristävä lisä turnaukselle. Ilman niitä tästä turnauksesta olisi tullut varsin pieni ja huomaamaton: tällä hetkellä maailman parhaiden pelatessa ei yksinkertaisesti laadukkaita maajoukkueita montaa ole. Kanadalaisia laatupelaajia on tarjolla usean joukkueellisen verran, mutta tshekit, slovakit, suomalaiset tai esimerkiksi saksalaiset eivät saa armon vuonna 2016 kasaan kilpailukykyisiä joukkueita. Tshekki ja Suomi saivat maajoukkueensa turnaukseen, mutta varsinkaan Suomella ei ollut syytä paukutella henkseleitä. Kuvaavaa, että Suomi varsinaisesti edes epäonnistunut, vaan tulos oli odotetun kaltainen.

Pelaaminen omalle lipulle on varmasti monelle pelaajalle kunnia-asia, mutta tässä turnauksessa nähtiin sen vaikutus kokonaisuudelle. Kokonaisuuden kannalta se on häviävän pieni lisä pelaajien näkökulmasta, nämä pelaajat ovat ammattilaisia, jotka pelaavat joukkueelleen logosta tai lipusta huolimatta. Monikaan NHL-pelaaja ei pelaa siinä joukkueessa, jota kannusti nuorempana tai jonka edustamisesta unelmoiden ulkojäillä viettivät lukemattomia tunteja. Ammattimaisesti lajiinsa suhtautuva ei tarvitse vahvaa ja pitkäkestoista tunnesidettä joukkueeseensa motivoituakseen pelaamaan. Joukkuehenki syntyy yksilöiden kautta, ei kansalaisuuden. Puljujärven ei tarvitse olla Oilersin fani menestyäkseen Edmontonissa, aivan kuten näiden eurooppalaistenkaan tähtien ei tarvitse tuntea itseään ensisijaisesti eurooppalaisiksi ja vasta toissijaisesti saksalaisiksi, slovakeiksi ja vastaaviksi.

Pelaajien motivaation osalta on hyvä muistaa turnauksen merkitys. Se on NHL:n järjestämä, käytössä on NHL:n säännöt aina tuomarilinjasta ja kaukalon koosta alkaen ja vastassa on lajin timanttisin kärki. Nämä turnaukset ovat paikkoja nousta osaksi lajin historiaa, hankkia tarvittavaa boostia tuleviin sopimusneuvotteluihin ja osoittaa kykynsä seurajoukkueen valmentajalle. Seurajohtajat ja valmentajat eivät ole idiootteja. He joutuvat huomioimaan pelaajien näytöt silloinkin, kun pelipaitana ei ole oman joukkueen sotisopa. Aivan samoin kuin he huomioivat muissakin paidoissa pelatut ottelut esimerkiksi vapaita agentteja kalastellessaan.

Joukkueiden menestymiselle on varsin yksinkertainen resepti. Mitä isommasta massasta pelaajia voidaan valita, sitä parempi joukkue saadaan kasaan. Jos materiaalia on yhtä paljon kuin Kanadalla, ei kompromisseja tarvitse tehdä. Jokaiseen rooliin on tarjolla maailman ehdotonta kermaa ja valmentajan ei tarvitse valita pelikirjaansa joukkueen mukaan, vaan joukkueensa pelikirjansa mukaan. Suomalaisilla oli tänä vuonna taas niin vähän mistä valita, että turnaus oli osaltamme taputeltu jo silloin, kun turnausohjelma julkistettiin. Tässä onkin näiden koottujen joukkueiden etu: ne pystyvät ammentamaan talenttinsa isommasta poolista kuin moni perinteinen maajoukkue. Jos joukkueeseen on tarjolla Lindellin, Pokan ja Jokipakan sijaan esimerkiksi Josi, Chara, Sekera, Streit tai Seidenberg, ei valintoja tarvitse tehdä kompromissit edellä.

Provokatiivisesti voisi melkein todeta, että kootut joukkueet ovat neutraaliutensa takia jopa vaarallisempia kuin perinteiset maajoukkueet. Monella maajoukkuevalmentajalla on vuosien saatossa ollut turhia päähänpinttymiä ja paineita valintojen osalta. Veteraanin ja vanhan sotaratsun ottaminen joukkueeseen voi olla mediapaineen tai vanhojen päähänpinttymien takia joskus irrationaalinen valinta, jonka peruste ei ole pelillinen. Samoin puhtaan maajoukkueen valmentajalla on usein tarve valita mukaan ainakin yksittäisiä nuoria kykyjä tulevaisuuden turnauksia ajatellen. Ilman tällaisia paineita tai tarvetta miettiä tulevien vuosien turnauksia valmennus pystyy valitsemaan parhaimman mahdollisen joukkueen senhetkisten otteiden perusteella. Ja tämä ei ole pelkästään omaa horinaani, vaan näin on toimittu jopa World Cupissa. 2004 kisoissa Summasen alkuperäinen suunnitelma oli peluuttaa finaalissa Kari Lehtosta. Miikka Kiprusoffin hyvien otteiden jälkeen hän kuitenkin jänisti, eikä ”Kärppä” päässyt finaalissa jäälle. Vaihtoehtohistoriassa peli olisi voinut mennä toisin, jos Summanen olisi pystynyt paineista huolimatta pysymään alkuperäisessä suunnitelmassaan.

Kun katsoi eurooppalaisten iloa välierien jatkoaikamaalin jälkeen, ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä siitä, miksi näitä joukkueita tässä turnauksessa on. Heidän ilonsa on yhtä aitoa kuin maajoukkueilla, ja ottelun lopputulos osoitti, että heidän pelillinen paikkansa oli tässä turnauksessa. Finaaleissa he tulevat todennäköisesti häviämään, mutta se ei vähennä heidän arvoaan turnaukselle.