Jo pitkään olen haaveillut artikkelista neuvostoliittolaisesta jääkiekosta. Tämä saattaa jäädä aiheen osalta ensimmäiseksi, sitä en vielä tiedä. Neuvostoliittolaiseen kiekkoon liittyy niin monta kiinnostavaa tarinaa, että jutun juurta riittäisi useampaankin artikkeliin. Noh, aloitetaan tällä ja jatketaan jos jatkettavaa on.

Aivan kuten kylmä sotakin, oli jääkiekkomaailma lopulta melko kaksinapainen monen vuosikymmenen ajan. Kanada ja Neuvostoliitto olivat aivan toisella tasolla muihin maihin verrattuna, molemmat pelasivat selkeästi toisistaan poikkeavaa kiekkoa ja molemmat olivat jatkuvasti kilpasilla. Mutta toisin kuin kylmässä sodassa, kiekkokaukaloissa sodat käytiin ilman sijaisia. Kanada ja Neuvostoliitto ottivat tasaisin väliajoin mittaa toisistaan parhailla mahdollisilla joukkueilla toistensa kotijäillä, jakoivat voittoja ja loivat kiekkohistoriaa.

Kun katsotaan Kanadan ja Neuvostoliiton välisiä kohtaamisia 1970-luvulla, on vaikea uskoa neuvostokiekon vasta alkaneen kehittyä muutama vuosikymmen takaperin. Ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitto ei ollut kiekkomaa ja vielä toisen maailmansodan jälkeenkin kesti tovi, ennen kuin Neuvostoliitto löysi sekä kansainvälisen urheilukilpailuhengen että jääkiekon. Jääkiekko polkaistiin käyntiin sodan runtelemassa maassa lähes tyhjästä. Neuvostoliiton nousu maailman timanttisimpaan kärkeen olikin erittäin nopea ja jotain ennennäkemätöntä.

Maailmansotien välissä jääkiekko oli Euroopassa melko pitkälti ”herraskansan” urheilua. Kärjistäen tavallinen kansa oli töiden parissa urheilun sijaan ja paremmin toimeentuleva osa ihmisistä ylläpiti sosiaalisia suhteita joukkueurheilun parissa. Urheilussa vallitsi muutenkin amatööri-ihanne, eikä urheilua nähty työksi sopivaksi: vaikka ammattilaisia oli jo olemassa, oli heiltä kielletty muun muassa olympiakisat. Amatööri-ihanne oli valloillaan ja se heijasteli myös jääkiekkoon. Myöhemmin tämä asenne johti Canada Cupin syntymiseen: NHL-ammattilaisten pelaaminen ”amatöörien” olympialaisissa oli kielletty, mutta halu pelata maailman parhaita vastaan johti Kanadan ja Neuvostoliiton välisten kohtaamisten järjestämiseen olympialaisten ulkopuolisessa turnauksessa.

Neuvostoliitto pysyi puolestaan pitkään poissa aktiivisesta osallistumisesta kansainvälisiin urheilutapahtumiin. Urheilu nähtiin porvarillisena hapatuksena, joka ajoi ihmisiä pois tärkeämpien asioiden parista ja ajoi työväenluokkaa toisiaan vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen asenne Neuvostoliitossa kuitenkin muuttui lähes tyystin, ja urheilu ruvettiin näkemää mahdollisuutena esittää oman kansakunnan ja aatteen ylivertaisuus. Kuvaavaa onkin, että ensimmäistä kertaa olympialaisiin Neuvostoliitto osallistui Helsingissä 1952 ja oli heti mitalitaulukon toinen. Neuvostoliitto ei kisannut kisaamisen takia, se kisasi voittaakseen.

Kun jääkiekko nähtiin neuvostopropagandalle sopivana lajina, alkoi lajin välitön kehittäminen. Valmentajavelho Tarasov ottikin lajin sydämenasiakseen. Hän alkoi kehittää lajia varsin tieteellisin käytännöin ja lainasi muun muassa muista palloilulajeista paljon. Neuvostoliitto olikin eturintamassa luomassa yksisuuntaiselle pystykiekolle kilpailevaa pelitapaa. Enää kiekkoa ei pelattaisi pelkästään ylöspäin, vaan tarpeen vaatiessa palautettaisiin alas tai vaihdettaisiin laitaa. Kanadalainen jääkiekko oli saanut kilpailijan, joka ei enää tyytyisi toiseen sijaan.

Neuvostovalmennus lopulta henkilöityikin vahvasti kahteen henkilöön. Tarasov käytännössä loi uuden tavan pelata jääkiekkoa, harjoitella jääkiekkoa ja samalla elää kuin spartalainen askeetikko. Tihonov puolestaan vei varsinkin asketismin uudelle tasolle ja ylläpiti vanhaa. Tarasov ja Tihonov ovatkin ehkä eniten jääkiekkoon vaikuttaneita yksittäisiä valmentajia 1900-luvulla. Heidän ansiostaan ei pelkästään laji muuttunut, vaan myös lajihistorian parhaita yksilöitä nousi esille ja Kanadan valtaa saatiin horjutettua kansainvälisissä peleissä.

NHL:lle Neuvostokiekon nousu oli samaan aikaan suuri uhka ja mahdollisuus. Canada Cupissa parhaiden pelatessa Kanada oli usein hätää kärsimässä, vaikka lopulta voittikin useammin turnauksen kuin hävisi. Neuvostoliitto pakotti omalla tekemisellään kanadalaiset miettimään lajia uudelleen. Kanadalainen tapa pelata ei enää ollut ainoa oikea, ja paljon NHL:n kehityksestä kuuluu myös Neuvostoliitolle. Vaikka neuvostoliittolaisia nähtiin NHL:ssa vain kourallinen ennen maan lopullista hajoamista, monelle laji-ihmiselle Canada Cupit olivat silmiä avaava kokemus. Jääkiekko ei lopulta muuttanut Neuvostoliittoa, mutta Neuvostoliitto muutti jääkiekkoa.

Niin ironiselta kuin se kuulostaakin, Neuvostoliitossa oli pulaa jäästä. Maassa oli jäätä muille tarjottavaksi asti Siperian ansiosta, mutta käytännössä jääkiekon osalta tilanne oli toinen. Tekojääradat, halleista puhumattakaan, olivat lukumäärältään väkilukuun nähden säälittävällä tasolla. Osittain Neuvostoliitto pystyi kuitenkin kääntämään tämän edukseen panostamalla ensikertaa jään ulkopuoliseen harjoitteluun. Eri palloilulajit, voimaharjoitteet ja nopeus- ja kestävyysharjoitukset tulivatkin monille neuvostokiekkoilijoille kivuliaan tutuiksi. Siinä missä NHL:ssa pelaajat pelasivat itsensä kuntoon, neuvostokiekkoilija harjoitteli ohjatusti ja suljetusti 11 kuukautta vuodessa äärimmäisen vaativan valmennuksen alaisuudessa.

Äärimmäisyyksiin viety harjoittelu tuottikin tulosta. Firsov, Fetisov, Larionov, Bure, Mogilny, Harlamov ja kumppanit eivät ole pelkästään lahjakkuutensa ansiosta pelanneet nimiään osaksi sekä jääkiekon että kylmän sodan historiaa, heidän taustallaan on lukematon määrä äärimmäisen kovia harjoituksia. Neuvostoliiton pelaajakone pystyikin tuottamaan maailman aivan kirkkaimpia tähtiä vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen. Valitettavasti toki Neuvostoliiton tilanteen ja teknisen kehityksen takia kaikkien tähtien otteista ei ole saatu nauttia täydessä mittakaavassa: Neuvostoliiton sulkeutuneisuus esti parhaiden pelaamisen NHL:ssa ja jo pelkästään teknologian kehittymättömyyden takia ei TsSKAn ja Spartakin kohtaamisia katsottu suomalaisilta sohvilta käsin.

Neuvostoharjoittelun taustalla oli lajirajat ylittävän toiminnan lisäksi tunnuksenomaista harjoittelu suljetuissa leirikeskuksissa. Käytännössä pelaajat elivät valtaosan vuodesta aidatulla alueella valmentajan valvovien silmien alla. Ryyppääminen, naiset, perhe-elämä ja vapaa-ajan huvitukset olivat luksusta, jota ei pelaajille haluttu antaa. Fokuksen piti pysyä voittamisessa, eikä riskitekijöitä voitu sietää. Kuvaavaa, että vielä Larionovin aikana Neuvostoliiton viimeisinä vuosina leirikeskuksessa puhelimia oli vain kourallinen, ja jonoon viimeisenä tulleet pystyivät, jos edes pystyivät, puhumaan perheidensä kanssa vasta pitkän jonotuksen jälkeen.

Leirielämää on vaikea perustella rationaalisesti. Vaikka pelaajat pysyivät varsin hyvin poissa paheista, ei pelaajien tyytyväisyys ainakaan noussut epäinhimillisen kurin ja erittäin askeettisen elämän ansiosta. Lisäksi kun jäähallit sijaitsivat melkoisen kaukana leireistä ja Moskovan ruuhkat ovat kuuluisia, pelaajat ovatkin kritisoineet järjestelmän tehottomuutta. Tyytymättömyyden lisäksi turhautumista aiheutti turhat logistiset haasteet pelaajien istuessa bussissa lukemattomia tunteja matkalla leiriltä hallille ja hallilta leirille. Senkin ajan olisi voinut käyttää tehokkaammin.

Pelaajille jääkiekko oli kaikesta epäinhimillisyydestään huolimatta avain parempaan tulevaisuuteen. Neuvostoliitossa heistä ei tullut NHL-tähtien tyylisiä miljonäärejä, mutta jääkiekko auttoi heitä monissa asioissa. Asuntojonot, asepalvelus ja autot eivät heitä samalla tavalla liikuttaneet kuin muita kansalaisia. Heille löytyi asuntoja ja autoja nopeammin kuin muille. Heillä ei ollut pelkoa joutumisesta upseeriston simputettavaksi tai Afganistaniin joutumisesta, vaan he suorittivat palveluksensa varsinaisten upseerien sijasta valmentajan silmien alla. Moni jääkiekkoilija kantoikin esimerkiksi luutnantin tai kapteenin natsoja tästä syystä.

Joillekin pelaajille neuvostosysteemi oli suuri kirous. Igor Larionov oli ajoittain valmis jopa luopumaan saamistaan eduista päästäkseen eroon Tihonovin otteesta. Varsinkin 1980-luvun loppupuolella glasnost ja perestroika eivät kuuluneet Tihonovin oppikirjaan, ja moni pelaaja suhtautui jopa vihamielisesti valmennukseen. Neuvostoliitolle olikin kova paikka, kun sekä Mogilny että Fedorov loikkasivat länteen. Heidän varaansa oli ollut tarkoitus rakentaa tulevaisuuden punakone, mutta yhdessä yössä he muuttuivat pettureiksi. Vaikka NHL:ssa ei vielä tuolloin maksettu nykyisiä palkkoja, oli NHL monelle pelaajalle enemmän. Se oli vapaampi, vauraampi ja inhimillisempi ympäristö.

Toisille pelaajille Neuvostoliitto ja neuvostojärjestelmä puolestaan olivat avain onneen. Aleksei Kasatonov teki Canada Cupissa 22 pistettä 27 otteluun, NHL:ssa ajoittain keskenkuntoisenakin 160 pistettä 383 otteluun ja MM-kisoissa 52 pistettä 77 otteluun. Puolustajan paikalta. Jälkikäteen onkin sanottu, että vain neuvostojärjestelmä piti hänet urheilullisena. Vapaus ei hänelle sopinut, vaan vapaus tehdä asioita johti väärien asioiden tekemiseen. Elämänhallinta ei kaikilla urheilijoillakaan ole kunnossa, ja esimerkiksi Jere Karalahti tai Theoren Fleury olisivat voineet nousta lajilegendojen joukkoon Tihonovin johtamassa neuvostojärjestelmässä. Ihmiset ovat erilaisia ja eri keinot toimivat erityyppisille ihmisille.

Vaikka Neuvostoliiton jääkiekko olikin maailman ehdotonta kärkeä, eivät olosuhteet silti olleet lajille otollisia. Säälittävä jäätilanne oli selkeä hidaste. Jäätilanteen takia vain kourallinen urheilullisesti lahjakkaista nuorukaisista päätyi jääkiekon pariin. Tilannetta ei myöskään helpottanut se, että varustepula oli äärimmäisen suuri. Neuvostoliittolaiset joukkueet tulivatkin huipputason kiekon lisäksi tutuksi siitä, että heidän varusteensa olivat parhaat päivän nähneet ja kansainvälisissä turnauksissa neuvostopelaajat pyrkivät ostamaan varusteita niin kaviaarilla kuin vodkallakin. Ei maailman parhaiden kiekkoilijoiden pitäisi joutua harrastamaan mustan pörssin kauppaa vain saadakseen työkaluja ammattinsa harjoittamiseen.

Neuvostoliiton hajoaminen on ollut jääkiekolle kuin neuvostokiekko oli Kanadalle ensimmäisten Canada Cupien jälkeen. Maailma on saanut nauttia paljon laajemmin nykyisten venäläisten kiekkotaiturien tarjoamasta draamasta. Ovechkin, Malkin, Datsjuk ja kumppanit ovat tarjonneet lukuisia huimia hetkiä Atlantin molemmin puolin. KHL on tuonut parhaan eurooppalaisen jääkiekon suomalaisille kotisohville ja Ilmalaan asti. Moni suomalainen kiekkoilija on turvannut tulevaisuutensa KHL:n palkkojen avulla ja maajoukkue on hyötynyt runkopelaajien pelatessa maailman toiseksi parhaassa sarjassa. Toisaalta Neuvostoliiton hajoaminen ei ole ollut täysin ongelmaton jääkiekon näkökulmasta.

Yksittäisille pelaajille neuvostojärjestelmä oli avain onneen ja ainoa oikea toimintatapa, kuten mainitulle Kasatonoville. Suurempi ongelma on kuitenkin jääkiekon käytännöllinen katoaminen tai taantuminen monelta Neuvostoliittoon kuuluneelta alueelta. Kun varusteet ja infrastruktuuri on maksettava omalla rahalla markkinahinnoin, ei yksinkertaisesti monessa kaupungissa kaikilla ole varaa päätyä lajin pariin. Monta lahjakkuutta on varmasti hukattu jo sillä, että urheilullisesti lahjakkaat nuoret eivät päädy jääkiekon pariin taloudellisista syistä. Esimerkiksi Ukrainasta ponnistaa nykyisin vähemmän jääkiekkoilija maailmankartalle kuin Neuvostoliiton aikana.  

Sarjajärjestelmän osalta neuvostoliittolainen systeemi oli kuitenkin erittäin kyseenalainen. Moskovalainen joukkue voitti jokaisen mestaruuden Neuvostoliiton sarjassa, ja useimmiten TsSKA vei mestaruuden. Käytännössä Moskovan ulkopuolella ei mestaruudesta kannattanut edes unelmoida, vaan TsSKA, Dynamo ja Spartak olivat niin paljon muita edellä, että yksittäisen joukkueen huono kausi ei vielä nostanut Moskovan ulkopuolisen mestaruuden mahdollisuutta mainittavan paljoa. Vaikka Neuvostoliitto oli ja Venäjä on jääkiekkomaa, ei yksipuolisuus ollut ainoastaan hyvä asia. Liian yksinapainen sarja vie nopeasti mielenkiinnon katsojilta, eikä tätä kautta tiettyä lajiympäristö synny. Samalla moni rajautuu ulos lajista jo pelkästään tietämättömyyttään: lapset eivät päädy lajin pariin, jos lajiin ei ole kosketuspintaa, eikä vanhemmat vie lapsiaan lajin pariin, jos lajin kiinnostus heidän osaltaan on nollaluokkaa.

Neuvostoliiton systeemi oli periaatteessa varsin toimiva lahjakkuuksien poimintaan. Kun keskusjohtoisesti parhaat pelaajat saatiin kasaan, ei pelaajamateriaalista hukattu paljoakaan. Toisaalta neuvostokiekon osalta järjestelmä oli myös yksi sen pahimmista vihollisista. Kun tehtaat ja tuotantolaitokset elivät puhtaasti tuotantovelvoitteiden kansa, tuotekehitys jäi toissijaiseksi asiaksi. Markkinataloudessa yritysten on uudistuttava, jos ne haluavat pysyä elossa. Neuvostokiekossa yritysten oli tuotettava ennalta määritelty määrä tuotteita laadusta välittämättä. Jos puuta työstävän tehtaan odotusarvo on X määrä sohvia, ei jääkiekkomailojen kehitykseen pistetä liikaa panoksia, eikä mailoja tehdä parhaista raaka-aineista. Markkinataloudessa puolestaan jääkiekkomailojen kehitykseen pistetään panoksia ja raaka-aineeksi kelpaa vain paras, jos se nostaa yrityksen viivan alle jäävää numeroa.

Suomalaisittain Neuvostoliitto oli varsin ristiriitainen naapuri niin jääkiekon kuin politiikankin osalta. Jääkiekon osalta Suomi oli isossa kuvassa vastaantulija keskinäisissä otteluissa. Yksittäisissä otteluissa Suomi saattoi pärjätä, mutta lähtökohtaisesti Suomi oli selvä altavastaaja. Suomalaisille tosin Neuvostoliiton hajoaminen oli jättipotti jääkiekon näkökulmasta. Vladimir Jurzinovin vaikutus suomalaiseen jääkiekkovalmennukseen ja pelaajien taitotasoon on käsittämättömän suuri. Hänen valmentamista nuorista kasvoi Suomen maajoukkueelle runko usealle vuosikymmenelle ja hän oli suunnannäyttäjä monelle valmentajalle. Moni suomalainen, myös alempien sarjatasojen seurajoukkueiden, kannattaja sai nauttia venäläisistä huippukiekkoilijoista. Kun yhteiskunta romahti, käytännössä jokainen kykenevä siirtyi lähteen hinnalla millä hyvänsä.

Neuvostokiekko tarjoaa erittäin hyvän kuvan Neuvostoliitosta. Kun neuvostoliittolaisten jääkiekkoilijoiden saavutuksia ja neuvostojärjestelmän ongelmia katsotaan jääkiekon suunnalta, ongelmat ja onnistumiset ovat yhteneviä. Jos ymmärtää Neuvostoliittoa, ymmärtää neuvostoliittolaista jääkiekkoa. Yhteiskunnan yksinapaisuus salli sille sellaisia etuja, joita ei vapaassa yhteiskunnassa ole. Toisaalta maan näkemys taloudesta ei sallinut pysymistä vapaampien talouksien tasoisena, vaan maassa tuotettujen tavaroiden laatu jäi jälkeen kilpailijoistaan. Ja kuin kohtalon merkkinä, järjestelmää vastaan kapinoivat pelaajat olivat kuin neuvostojohtoa vastaan kapinoivat vähemmistökansat minikoossa.

Neuvostoliittolaista jääkiekkoa miettiessä ei voi unohtaa toista maailmansotaa. Kun kansalaisista 10-15% kuolee ja maa silti nousee supervallaksi, vaikutukset kipinöivät ympäri maan. Jälleenrakentaminen vie voimavaroja, oli talous millä tasolla tahansa. Tietyt toiminta- ja erityisesti johtamismallit muuttuvat normaaleiksi. Tuollaisen uhrautumisen jälkeen usko omaan järjestelmään on niin vahva, että sitä ei enää voi kyseenalaistaa. Jäähallien tai tekojääratojen rakentaminen ovat täysin toissijaisia asioita, jos kokonaisia kaupunkeja täytyy rakentaa nollapisteestä. Jääkiekkomailat ovat pieni ongelma, jos pulaa on käytännössä kaikesta. Tarasov on inhimillinen johtaja, jos vertailukohtana on puna-armeijan komentaja toisessa maailmasodassa. Uhrautuminen isänmaan puolesta jääkiekkomaajoukkueen riveissä on Stalingradin taistelun rinnalla pieni uhraus.

Yhden totuuden mukaan Neuvostoliiton mailatilanne kuvasti maan ongelmia. Se pystyi tuottamaan maailman parhaita kiekkoilijoita, mutta ei yhtäkään edes tyydyttävää jääkiekkomailaa. Tietyiltä osin järjestelmä oli huikea menestys, toisilta osin taas täysin mätä. Vaikka Neuvostoliitosta voi olla montaa mieltä, se ei muuta yhtä tosiasiaa. Neuvostoliitto tuotti suuren osan maailman parhaista pelaajista kaikki sarjat ja aikakaudet huomioiden. Vaikka jääkiekko oli valjastettu osaksi neuvostopropagandaa, Neuvostoliiton vaikutus oli suurempi jääkiekolle kuin jääkiekon Neuvostoliitolle.