Marko Jantusesta kertovan kirjan luettuani olin jo muutaman kerran yrittänyt kirjoittaa aiheen tiimoilta jotain. Ensin mielessä oli puhtaasti henkilökuva Jantusesta, jota olisi voinut höystää kirjan annin lisäksi myös muilla lähteillä ja omilla muistikuvillani. Tämä ei kuitenkaan tuntunut luontevalta, vaan olisi käytännössä ollut lyhyt raapaisu asiaan, jonka kirja kuvaa huomattavasti laajemmin ja seikkaperäisemmin. Toisena ajatuksena oli tehdä puhdas kirja-arvostelu, mutta tämäkin jäi deleten painamiseksi, kun muutama sata sanaa oli kasassa. Hagmanin poissaolosta sain kuitenkin ajatuksen siitä, mistä lähtökohdasta saisin katsastettua Jantusen elämänkertaa. Nyt siis puhutaankin päihteistä.

Päihteet ovat Suomessa jonkinlainen tabu, ja päihteet tuntuvat saamaan samaan aikaan osakseen ihannointia ja salailua. Työpaikkalounaan yhteydessä olut ei lähtökohtaisesti ole hyväksytty asia, mutta vastaavasti illanvieton yhteydessä voi olla täysin pelti kiinni. Krapulaakin voi valitella, mutta hoidon hakemista pelätään viimeiseen asti. Asenneilmapiiriä kuvastaa varsin hyvin HIFK:ssa torjuneen Ville Husson pelipaita ennen kuin tämä täytti 18. Alkoholimainokset oli piilotettu alaikäisyyden takia, vaikka samaan aikaan hänen ympärillään oli joukkueellisen verran mainoksia näkyvissä. Eivät tällaiset lait helpota ihmisiä hakemaan apua tai miettimään omaa kulutustaan, vaan pikemminkin juuri päinvastoin. Nämä linjavedot vain muistuttavat avun tarpeessa olevia siitä, että aiheesta ei välttämättä ole syytä puhua ääneen.

2000-luvun kiekkoilijoista on helppo nostaa esimerkeiksi Jere Karalahti ja Marko Jantunen. He eivät missään nimessä ole ainoita esimerkkejä, mutta suurelle suomalaisyleisölle tutuimmat. He molemmat olivat peliuriensa aikana parhaimmillaan aivan maan ehdotonta kärkeä, ja todennäköisesti kumpikin olisi pystynyt luomaan pitkän NHL-uran valitsemalla muutaman asian toisin. Lopulta molemmat ovat kuitenkin omilla tekemisillään pitäneet huolen siitä, että heidät muistetaan aivan muista asioista, molempien tulot olivat murto-osia mahdollisuuksista ja maineen lisäksi molemmat pistivät peliin terveytensä.

Yhteistä Jantuselle, Karalahdelle ja monelle muulle päihteistä kärsineelle kiekkoilijalle on se, että seurajoukkueet katsoivat ongelmia läpisormien niin kauan kuin tulosta tuli ja pakkoa puuttua ei ollut. HIFK piti pahimpina aikoina piikkiä auki Kovasen taksipalveluihin, jotta Karalahti pääsisi kosteiden iltojen jälkeen aamujäille ilman mahdollisia rattijuopumustuomioita. Jantunen kävi omia istuntojaan Jokerien toimistolla, jotta asiat hoituisivat. Vanhan viinan haju, myöhästelyt ja jopa juopuneena joukkueen toimintaa osallistuminen saivat hiljaisen hyväksynnän vain sen takia, että hän teki tulosta.

Joukkueiden toimintaa on helppo arvostella, mutta realiteetteja se ei muuta. Yksittäinen huippupelaaja, jollaisia muun muassa Karalahti ja Jantunen olivat, ovat joukkueilleen tärkeitä ja kalliita investointeja. Heidän palkoissaan on kiinni niin paljon rahaa, että seurajohtojen kädet ovat pitkälti sidottuja. Heidän poissaolonsa heikentäisi joukkuetta, eikä vastaavia pelaajia ole helppo löytää markkinoilla, omasta joukkueesta puhumattakaan. Valmentajien onnistumisia ja sitä kautta myöhempiä sopimuksia arvioitaessa ei hoidon takia hyllyllä oleva pelaaja ole sulka hattuun, vaan voi jopa olla syy jäädä sopimuksetta. Valmentajan markkina-arvossa onnistumiset ja seuran menestys ovat hyvin määritteleviä tekijöitä, ja joukkueen heikentyminen pelaajan hoitojakson takia ei yleensä nosta menestymismahdollisuuksia lyhyellä tähtäimellä.

Valtaosalle pelaajista päihteet aiheuttavat ongelmia jo ennen kuin pelaajat nousevat seurajoukkueidensa tärkeimpien osien joukkoon. Hyvin harva pelaaja on Jantusen tai Karalahden tapainen lahjakkuus, joka pärjää olemattomalla harjoittelulla. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että päihteet ovat ongelmia myös heikommille pelaajille. Monen lupaavan kiekkoilijan ura on lähtenyt väärille urille jo ennen kuin paikka edustusmiehistössä on niin varma, että aamujäillä tuoksuva vanha viina ei vaikuta peliaikaan mainittavasti. Jokainen menetetty lupaus ei ole päihteillä mahdollisuuksiaan tuhonnut, mutta luku on selvästi nollaa suurempi.

Käytännössä päihteet ovat pelaajille erittäin suuri ongelma. Kun ”työsuoritus” perustuu vahvasti fysiikkaan, pienetkin lipsahdukset näkyvät työsuorituksessa enemmän kuin monissa ”normitöissä”. Samoin hyvin harvassa muussa työpaikassa kesäloma käytännössä tarkoittaa sitä, että omaa työkykyä pitää parantaa. Minä voin kesälomani viettää lähes tyystin terassilla ilman, että työsuoritukseni selkeästi heikentyy. Kukaan ei odota minun harjoittelevan ammattiani auttavia asioita lomallani, ja vielä vähemmän tuota oppimista testataan kesälomani jälkeen. Jääkiekkoilijan on kuitenkin pidettävä huolta kunnostaan siinä määrin, että kesäloma ei ole yhtä lomailua alusta loppuun. Jos pelaaja ei ole fyysisesti kunnossa ensimmäisissä yhteisharjoituksissa, voi hänellä mennä jopa työpaikka vaihtoon.

Yhdistelmä on äärimmäisen vaarallinen. Jääkiekkoilijan on itse hyvin vaikea hakea hoitoa, sillä vaarana on leimautuminen ja ammattiin liittyvät ongelmat. Edelliskauden kovat tehopisteet, tehotilaston lukema tai hyvä puolustuspelaaminen ovat neuvotteluvaltteja sopimuksesta väännettäessä. Kaukalon ulkopuolisten ongelmien kohtaaminen taas on merkki heikkoudesta ja pelaajaan liittyvästä riskistä. Vielä kun piirit ovat pienet ja urheilijat median valokeilassa, kerran ongelmia kohdannut pelaaja on polttomerkitty vuosiksi eteenpäin. Jokainen tuleva työnantaja Suomessa tietää ongelmista niiden realisoituessa. Valmentajan taas on helppo joko ohjata lupaava nuori pois silmistään tai vaihtoehtoisesti katsoa tähtipelaajan toimintaa läpi sormien. Valitettavasti tilanne on raadollinen päihdeongelmaisen urheilijan kannalta: vaikeneminen ja kieltäminen ovat lyhyellä aikajänteellä tarkastellen ainoat varteenotettavat vaihtoehdot.

Jokaiseen ongelmaan on kuitenkin ratkaisu. Jos ratkaisua ei ole, kyse on ongelman sijasta olosuhteesta. Tässä kohdin kyse on ongelmasta, ja ratkaisu on toteutettavissa. Tässä kohdin pelaajien ja seurajohtajien pitää sitoutua siihen, että pelaaja ohjataan heti hoitoon, kun tarve tulee. Ei sitten, kun pelaaja itse sitä haluaa tai valmentaja ei saa enää kaikkea irti pelaajasta. Tahdonvastainen hoito voi tuntua epäinhimilliseltä, mutta se olisi toisaalta estänyt monta valitettavaa ihmiskohtaloa. Jos Jantunen olisi suoraan ohjattu hoitoon jo viimeistään Jokereissa, olisi hän todennäköisemmin ollut 2014 uutisissa muista asioista kuin huumeongelmista. Jos HIFK olisi passittanut Karalahden Kovasen kyydillä Nordiksen sijaan hoitoon, ehkä haimatulehdus ja kuolemanporteilla käynti olisi voitu välttää.

Lähtökohtaisesti ongelmana on päihteiden käytön huomaaminen ja raportointi. Toimitusjohtaja tai urheilutoimenjohtaja ei välttämättä ole niin läheisesti tekemisissä joukkueen kanssa, että hän havaitsisi ongelmat ensimmäisenä. Todennäköisesti ongelma huomataan ensin joko perheen, joukkueen tai valmennuksen piirissä. Tässä kohdin taas ongelmaksi tulee se, että kukaan ei halua paljastua ”ilmiantajaksi”. Perheenjäsenen voi olla vaikea kohdata sitä tosiasiaa, että asiat eivät ole hyvin. Toisesta ei haluta nähdä sitä huonoa puolta, vaan kaikki pyritään kuittaamaan normaalina toimintana. Pelaajien kesken luottamus taas on varsin korkea toisiaan kohtaan, ja joukkuehenkeä voi ”ulkopuolisille” puhuminen syödä jopa päihteidenkäyttöä enemmän. Valmentaja puolestaan voi menettää luottamuksensa joukkueen edessä, jos pidetty ja/tai tehokas pelaaja ”vedetään kölinali”.

Vastaus tähän viestinnälliseen ongelmaan olisi varsin helppo. Vihjeet alkoholinkäytöstä pitäisi pystyä tekemään nimettömästi ja ilman, että ilmiantajaa edes tunnistetaan tai rekisteröidään mitenkään. Se voi olla perheenjäsen, ystävä, joukkuekaveri, huoltaja, valmentaja, kuka tahansa. Tämän jälkeen pelaajayhdistyksen edustaja arvioi ilmiannon ja arkistoi sen kohteen ja sisällön. Jos ilmianto antaa syytä jatkotoimiin tai tietty pelaaja rekisteröi paljon ilmiantoja, pelaaja haastatellaan edustajan toimesta. Edustajan näkemyksen mukaan sitten pelaaja tarpeen vaatiessa ohjataan hoitoon vaadittavaksi ajaksi, ja medialle asia ilmoitetaan normaalina loukkaantumisena.

Hoidon osalta puolestaan ensiarvoisen tärkeää olisi saada mukaan terveydenhoidon ammattilaisten lisäksi myös entisiä urheilijoita. Pelaajan on varmasti helpompi ymmärtää Jantusen pointti, kun pelaaja on varma auttajan ymmärtävän tilanteen pienetkin nyanssit. Terveydenhoidon puolella työskentelevän voi olla vaikea ”myydä” ajatusta päihteiden vaikutuksista pelaajalle, joka näkee päihteet osana ”jätkämäistä” toimintaympäristöä tai tehopisteet osoituksena hoidon tarpeettomuudesta.

Kulut puolestaan on periaatteessa helppo kattaa keräämällä pieni osuus pelaajasopimuksista. Kaudelle 2015-16 liigajoukkueiden pelaajabudjettien yhteismääräksi ilmoitettiin Liigan sivuilla 31 450 000 euroa.  Vaikka summa on vain karkeasti suuntaa antava johtuen, kuvastaa tuo millaisista palkkioista puhutaan kokonaisuutta ajatellen. Pieni korotus SJRY:n palkkioihin ei veisi yhtäkään pelaajaa perikatoon, mutta saattaisi pelastaa monta uraa, perhettä ja elämää.

Pelaajayhdistyksen mukanaolo on tässä kohdin välttämätöntä. Vain pelaajayhdistys pystyy ajamaan pelaajan etuja ilman pelkoa siitä, että esimerkiksi joukkue joko valmentajien tai seurajohdon kautta ajaisi lyhyen aikajänteen etuja pelaajan pidempiaikaisten etujen kustannuksella. Samoin organisaatio on valmiina, yhdistys nauttii pelaajien arvostusta ja mukana on entisiä pelaajia tuomassa näkemystä pukukopin todellisuudesta. Pelaajayhdistys on jo nyt ottanut asiakseen pelaajien uran jälkeisen elämän tarjoamalla rahastointia, koulutusta ja kouluttautumista. Tähän kohdin ennaltaehkäisevä päihdetyö sopisi enemmän kuin hyvin. Yhtäkään markojantusta, tonyarimaa tai veikkohakulista ei enää tarvita, vaan jokainen oikealle polulla johdateltavissa oleva pelaaja on sinne myös johdatettava.