Suomen U20-maajoukkueen turnaus oli jo käytännössä taputeltu ennen alkusarjan viimeistä ottelua, kun paikka karsintasarjassa oli varmistunut. Kun ikäluokan johtotähdet jäivät kisoista pois, kukaan ei varmasti odottanut mestaruuden uusimista. Mutta, vaikka muun muassa Puljujärvi on maajoukkueen sijasta työnantajansa palveluksessa, karsintasarjaan joutuminen on shokki.

Vaikka valmentaja ei pysty vaikuttamaan esimerkiksi ratkaisuun laukaisupaikassa tai iskemään irtokiekkoa verkkoon, syyttävä sormi osoittaa vahvasti Rautakorven suuntaan. Liitto teki oman ratkaisunsa ja passitti Rautakorven haareminsa kanssa kilometritehtaalle kesken turnauksen, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Rautakorpi epäonnistui tehtävässään saada joukkue pelaamaan hyvin yhteen, ja samalla tuloksellinen anti jäi historiallisen huonoksi. Koskaan ennen ei hallitseva mestari ole joutunut taistelemaan paikastaan ylimmällä tasolla karsintasarjassa.

Puhtaasti valmentajavalintaa arvostellessa huomio kiinnittyy Rautakorven historiaan. Hänen joukkueensa ovat olleet perinteisesti tasaisen tappavasti rullaavia joukkueita. Ero esimerkiksi Karri Kiveen on valtava: Kiven joukkueet ovat pystyneet venymään ratkaisevilla hetkillä, kuten esimerkiksi nähtiin Ässien mestaruuskaudella tai junnumaajoukkueen peräsimessä. Siihen on syynsä, miksi Rautakorpi on voittanut ainoastaan yhden kuudesta Liigan finaalisarjastaan. Mikään ei tue ajatusta siitä, että Rautakorpi saisi joukkueen menestymään lyhyessä turnauksessa, jossa yksittäisen ottelun merkitys on valtava, ja joka vaatii kovan rutiinisuorituksen lisäksi myös ylimääräisen vaihteen käyttöä.

Kuvaavaa onkin, että parhaat ottelunsa joukkue pelasi pelaajien istuttua alas ilman valmennusta ja Rautakorven potkujen jälkeen. Vaikka joukkueen kapteeni Olli Juolevi kiistikin ilmapiiriongelmat, mielestäni joukkueen otteet kertovat karua faktaa joukkueen tilasta. Joukkue ei ollut valmennuksen näpeissä, eikä molemminpuolista luottamusta ollut. Tämä ei varsinaisesti ole suuri yllätys, sillä Rautakorpi ei ole tullut tunnetuksi helppona valmentajana. Muutama hänen alaisuudessaan Tapparassa pelannut on kutsunut häntä varsin suorasukaisesti ”kusipääksi”.

Pelitavallisesti Rautakorven ongelmaksi muodostui kyvyttömyys ymmärtää nuorten turnauspelaamisen ja aikuisten runkosarjan välinen ero. Joukkue pelasi aivan liian hitaasti ja improvisaatiolle ei jätetty tilaa. Turnauksessa joukkueilla on käytössään hyvin rajallinen aika ajaa pelitapaa sisälle, eikä pelitavan harjoittelulle jää aikaa. Tällöin pelitavan on oltava mahdollisimman yksinkertainen ja pelaajia tukeva, eikä orjallinen pelikirja-ajattelu johda hyviin tuloksiin. Pieni kaukalo ja nuorten liike puolestaan vaativat jalkanopeutta koko joukkueelta, muutoin vastustaja määrää pelin tahdin kaikissa osissa kaukaloa.

Pelaajavalinnoista voidaan aina vääntää kättä loppuun asti, mutta tässä kohdin en näe sitä hedelmällisenä. Tärkeimmät poissaolijat olivat poissa Saarelan tyyliin omasta tahdostaan, tai jo mainitun Puljujärven tapaan seurajoukkueensa toiveesta. Ratkaisevasti parempaa joukkuetta ei tarjolla olevista pelaajista olisi saanut kasaan, eikä toisilla valinnoilla olisi saatu kompensoitua valmennuksen puutteita ja virheitä.

Mutta, tilanteesta on kuitenkin löydettävissä hyviäkin puolia. Ensinnäkin, tällainen turnaus on varmasti opettavainen ensi vuonna mukana oleville. Ikänsä puolesta muun muassa Tolvanen, Juolevi, Vaakanainen ja Vesalainen voivat olla mukana ensi vuonna, osa vielä kahdenkin vuoden päästä. Tämä turnaus näytti ensikertalaisille kirkkaasti sen, mikä tekemisentaso vaaditaan menestymisen eteen. Kun Laine, Aho ja Puljujärvi eivät ole ratkomassa pelejä keskenään, muulta joukkueelta vaaditaan muutakin kuin lepohetken antamista silloin tällöin tähtipelaajille.

Toisekseen, liiton suunnille tämä voi toimia hyvänä oppituntina valmentajavalintoja ajatellen. Juniorimaajoukkueet ovat olleet hyvin pitkälti sivuraiteilla, vaikka toki yksittäisiä onnistujia on ajoittain joukkueiden peräsimissä nähtykin. Aivan liian usein penkin päästä on löytynyt vasta kannuksia hakevia valmentajia, tai vaihtoehtoisesti Rautakorven ja Jortikan tyylisiä konkareita hakemassa vain palkkaa. Junnumaajoukkueet eivät ole perinteisesti olleet ”kuumien” valmentajien toivelistan kärjessä, mikä onkin näkynyt valinnoissa. On otettu kenet on saatu, eikä ketä olisi tarvittu. Liiton suunnilla olisikin hyvä löytää lisäkannusteita A-maajoukkueen lisäksi myös juniorimaajoukkuevalmentajille. Yksi keino voisi olla periaatepäätös, että ilman juniorikokemusta ei aikuisten maajoukkueeseen ole asiaa päävalmentajan paikalle. Ottaen huomioon juniorimaajoukkueissa valmentavien vaihtuvuuden, ei vaatimusta voi pitää A-maajoukkuetta näivettävänä: tulijoita on varmasti, eikä pestiin ”tarvitse” palkata junnuissa epäonnistunutta.

Sääli, että tällä kertaa Suomi ei menestynyt nuorten kisoissa edes tyydyttävällä tasolla. Romahduksia kuitenkin tulee, ja varsinkin junioreissa muutokset voivat olla rajoja. Kanadan ja suurin varauksin Yhdysvaltojen, Venäjän ja Ruotsin jälkeen joukkueiden pelaajamateriaalit ovat erittäin rajallisia. Yksikään pienempi maa, johon juniorikisoissa lasken Suomen, joutuu antaman kahden kärkipelaajan verran tasoitusta, ei vaikutus voi olla näkymättä kentällä. On suuri ero korvata viime vuonna Liigaa dominoineet Aho, Puljujärvi ja Laine pelaajilla, jotka roikkuisivat korkeintaan pienessä roolissa Liigassa. Jos muutama päätös olisi tehty toisin, ei Ruotsin Alexander Nylander johtaisi kisojen pistepörssiä, vaan se voisi olla Puljujärvi.