Vaikka pronssiottelu on tätä kirjoittaessa vielä pelaamatta, en anna sen häiritä. Yhden, henkisesti vaikean ja kokonaisuutta ajatellen turhan, ottelun lopputuloksella tai peli-ilmeellä en näe sen suurempaa merkitystä turnauksen kokonaisuutta ajatellen.

Kulunut kausi on ollut allekirjoittaneelle erityisen raskas. Jokerien kausi oli lopulta heikko, World Cupissa leijonat oli täysin turisti, U20 pelit menivät katastrofaalisesti ja MM-kisoistakaan ei jäänyt sankaritarinoita kerrottavaksi. Puretaan nyt kuitenkin MM-kisat nopeasti läpi Suomen näkökulmasta, ja palataan toivottavasti ensi viikolla perkaamaan Jokerien hankintoja.

Lähtökohdat turnaukselle olivat haastavat. Suomalaisittain NHL:n pudotuspelien ulkopuolelle jäi hyvinkin mielenkiintoisia joukkueita, samoin ensimmäinen kierros lupasi leijonille hyvää. Granlund, Laine, Barkov, Koivu, Haula, Armia ja kumppanit vapautuivat käyttöön, ja kokoonpano olisi ollut mahdollista rakentaa lähes World Cupin tasoiseksi.

Ongelmaksi kuitenkin tuli suomalaisittain harvinainen kieltäytymissuma. Osalla painoi vanhat vammat, joillakin loppui sopimus ja osa tarvitsi lepoa. Tai näin ainakin julkisuuteen kerrottiin. Karu fakta on se, että Suomi sai jalkeille suoraan sanoen surkean joukkueen NHL:n tilanne huomioiden. Tästä on kuitenkaan turha syyttää pelaajia, eikä koko soppaa voi kaataa Marjamäenkään piikkiin. Kauden aloittanut World Cup söi varmasti paukkuja, minkä lisäksi monen pelaajan kohdalla ilmoitettu syy oli vähintäänkin uskottava. Lisäksi yhdelläkään pelaajalla ei ole velvollisuutta tulla maajoukkueeseen, vaikka sopimustilanne tai terveys sen sallisivatkin. Vastoin tahtoaan kentälle päätyvästä pelaajasta ei myöskään ole hyötyä, riippumatta lukeeko selässä Crosby vai Armia.

Marjamäki sai jalkeille lopulta melko heikon nipun, eikä hänen pelaajavalintansa olleet tässä taustalla. Kokonaisuus ei olisi muuttunut merkittävästi, vaikka Juhamatti Aaltosen tilalle olisi valittu Olli Palola tai Lasse Kukkosen tilalle olisi noussut Sami Lepistö. Isossa kuvassa nämä valinnat ovat vain pieni osa joukkueen kokoamista, eikä yksittäisillä toisilla valinnoilla olisi joukkuetta ratkaisevasti muutettu.

Pelillisesti turnaus alkoi suorastaan surkeasti. Valko-Venäjä kaatui työn ja tuskan kautta ja Ranska suorastaan nöyryytti leijonia. Päälle vaikeat ottelut Norjaa, Sveitsiä ja Tshekkiä vastaan, niin Suomi ui syvissä vesissä. Peli ei ollut kaunista, tehokasta tai pidemmän päälle edes lupauksia paremmasta antavaa. Lopulta kuitenkin turnausohjelma teki tehtävänsä, ja Suomi pääsi kuin varkain hyvistä asetelmista puolivälieriin Yhdysvaltoja vastaan. Kuin lahjana Suomi sai vastaansa helpoimman joukkueen, joka Suomen sijoituksella vastaan saattoi tulla. Voitto Kanadasta olisi tiennyt turnauksen päättymistä puolivälieriin Venäjää vastaan.

Turnauksen raadollisuus tulikin esille puolivälierissä. Suomi oli pelannut yksittäisiä hyviä eriä ja rupeamia, mutta ehjää ottelua se ei ollut pystynyt pelaamaan yhdessäkään Marjamäen valmentamassa merkityksellisessä ottelussa. Yhdysvaltoja vastaan Suomi onnistui kuitenkin lähes täydellisesti, ja päätyi näin mitalipeleihin. Yhden hyvän ottelun joukkue oli siis neljän parhaan joukossa. Suomi ei ollut pelannut ”järkevästi” ja säästänyt paukkuja ratkaiseviin otteluihin, vaan yksinkertaisesti Suomi oli jäänyt täysin telineisiin useassa ottelussa.

Lopulta välierä Ruotsia vastaan kertoi hyvin Suomen tasosta. Tasoero joukkueiden välillä oli samaa tasoa kuin Suomen ja Slovenian kohdatessa. Yksinkertaisesti Suomella ei ollut mitään saumaa toteuttaa omaa peliään ja ruotsalaiset lähes leikittelivät itäisten naapuriensa kustannuksella. Joukkueiden tasoeroa kuvaa se, että leijonista vain yksittäisiä pelaajia olisi tasonsa puolesta mahtunut kolmen kruunun nippuun. Ja vaikka esimerkiksi Aho olisikin tällainen pelaaja ollut, ei hän olisi pelannut läheskään yhtä isossa roolissa. Niin karua kuin se onkin, Ruotsi oli paperilla jopa enemmän Suomea edellä kuin SKA oli Jokereita. Ja se on jo paljon.

Näissä kisoissa Suomi maksoi hintaa siitä, että se menetti yhden sukupolven verran pelaajia. Ahon, Puljujärven ja Hongan aika on vasta tulossa, ja Laine ei enää pelaa 365 päivän sisällä U18, U20, MM ja WC otteluita runkosarjan päälle. Kaikki kunnia esimerkiksi Filppulalle, mutta hän on näissä karkeloissa väärä mies olemaan pelillinen johtaja. Jos vastaan tulee MacKinnonia, Marneria tai Nylanderia, meno on kuin Puolan hevosjoukoilla Saksan panssareita vastaan vuonna 1939.

Tappio Kanadalle saattoi pelastaa Marjamäen uran leijonien peräsimessä. Jos vastaan olisi tullut Venäjä ja turnaus katkennut jo puolivälieriin, olisi Marjamäen jatko erittäin epätodennäköistä. Pronssiotteluun joukkueensa hinanneen valmentajan potkiminen on varmasti kovemman kynnyksen takana, kuin puolivälieriin jämähtäneen. Vaikka sekä näissä kisoissa että World Cupissa hän sai käyttöönsä rajallisen nipun, sen taakse ei voi lopullisesti mennä. Vaikka pelaajamateriaali ei riittäisi mitaleille, pitäisi edes peli-ilmeen olla oikean suuntainen. Ulkopuolisen silmin näytti jopa siltä, että joukkue ei pelannut Marjamäelle, vaan otti itse ohjat käsiinsä kääntääkseen kurssin.

Pelitavallisesti Marjamäki aloitti turnauksen äärimmäisen hitaasti. Kiekko kiersi alhaalta, viivelähdöt korostuivat ja kovan paineen alta Suomi ei päässyt pois. Loppua kohden Suomi hieman nopeutti peliään, mutta juna oli jo mennyt. Pelitapa itsessään on toiminut aiemmin, ja siitä on hyviä kokemuksia niin maajoukkue- kuin seuratasollakin. Ongelmaksi vain muodostui se, että tässä turnauksessa se ei toiminut. Suomella ei riittänyt kiekollinen kapasiteetti vastaamaan kovaan paineeseen tai pääsemään Ruotsia tai Kanadaa vastaan keskialueen yli.

Näistä kisoista voi kuitenkin oppia kaksi asiaa. Ensimmäinen on niinkin karu, kuin pelaajamateriaali. Rajallisin resurssein operoiva ei voi antaa yhtään tasoitusta, tai muuten tulos on tämä. Suomen materiaali ei riitä, jos parhaimmisto jää sivuun syystä tai toisesta. Leijonien puolelta pitäisikin hoitaa asiat siten, että turnaus saadaan myytyä myös NHL-pelaajille. Ruotsi on tästä hyvä esimerkki, ja he pelaavat tänään finaalissa. Toisekseen, pelitavan pitää olla linjassa olosuhteisiin nähden. Suomen B-tason joukkuetta ei voi peluuttaa kuin Kanadaa, eikä heikomman kokoonpanon omaava joukkue voi antaa peliä paremman vietäväksi. Jos kokoonpano ei pysty toteuttamaan pelitapaa, pitää pelitavan mukautua joukkueeseen.

Vaikka Suomi oli kisoissa pettymys, ei ole kuitenkaan syytä pistää päätä pensaaseen tai hävetä. Turnausmuodon takia Suomi päätyi lopulta kuitenkin neljän parhaan joukkoon, ja vain sillä on merkitystä. Ranskan voitto Suomesta oli toki hieno asia ranskalaiselle kiekolle, mutta mitalipeleihin se ei riittänyt. Saksa haastoi Kanadan tosissaan puolivälierissä, mutta silti Suomi meni edelle. Säännöt olivat kaikille samat, ja tällä kertaa Suomi hyötyi niistä. Ei tarvitse olla aina paras, riittää kun voittaa oikeat ottelut.